Perheeni

Keväällä ajattelin miten voin rauhoittaa mieltäni muutosten myllertämässä maailmassa. Jo keväällä näytti, että tulevasta talvesta tulee haastava ruoan ja energian suhteen. Samaan aikaan olin tehnyt päätöksen työpaikan vaihdosta. Monta asiaa oli ilmassa ilman varmuutta. 

Omilla valinnoillani ja teoilla voin  vaikuttaa tilanteeseeni. Muistaessani valintojen merkityksen, se voimaannuttaa. Kaikki ei tapahdu minusta riippumatta. 

Helpoimpana tapana varmistaa edes jollakin tapaa ruokaa talveksi pidin perunoiden istuttamista. Ajattelin ensiksi istuttaa niitä omaan pihaan.  Luovuin tuosta ajatuksesta nopeasti, koska pihani on suomaastoa eikä siksi helppo perunan kasvatukseen. Kun puhuin tuosta perunan kasvatuksesta isälleni, he istuttivat normaalia suuremman alan perunaa omaa peltoonsa.

Viime Sunnuntaina menin Heikin kanssa keräämään niitä. Isäni teki pitkän työuransa koneilla. Sen vuoksi kotipaikallani on vieläkin kaikenlaisia koneita. Suuri osa niitä isäni rakentamia, tai ainakin parantamia. Isälläni on käytössä varmaankin lähemmäs viisikymmentä vuotta vanha perunannostokone. Jota hän liikutti melkein saman ikäisellä traktorilla.

Näin isässäni samaa pikkupoikamaista innostusta kun joskus kauan sitten kun hän ajoi traktoriaan nostaessa perunaa ylös maan sisältä. Samalla tuo toi mieleen paljon muistoja lapsuudesta. Niistä kymmenistä kerroista, kun syksyllä keräsimme perunoita kellariin. Heikki ihmetteli, miten paljon perunaa nousi maasta. Kerroin, miten vähillä ulkopuolisilla avuilla tulimme toimeen lapsuudessamme, kun pellosta sai perunaa ja vähän viljaa. Lähijärvistä saimme kalaa. Samoin muistin, miten jo lapsena tunsimme olevamme tarpeellisia. Meilläkin oli oma tehtävämme perheen toiminnassa. Opin, että teoilla voin vaikuttaa omaan ja muiden elämään. Opin myös ymmärryttämään, että tarvitsemme muiden ihmisten apua. Sekä myös auttamaan muita, kun siihen on tarvetta. 

Isäni terveys on heikentynyt. Kun olin hänen kanssaan tuvassa, katsoin miten hän on varjo siitä millaisena hänet näin, kun olin lapsi. Miten silloin ihailin häntä, ja halusin olla hänen laisensa. Teinivuosina sitten tuo muuttui, että en varmaankaan olisi halunnut olla yhtään hänen laisensa.  Oli pysäyttävää katsoa häntä ja nähdä hänen nykytilansa. Isälleni oli kerrottu, että hänellä on läppävika sydämessä. Tuo selittää niitä ongelmia, joita hänellä on ollut viimevuosina. Ymmärrän, että isälleni on vaikeaa olla tekemättä töitä. Muistutin hänelle tarkkailemaan omia voimiaan. Ottamaan rauhassa. Tietäen, että eihän hän osaa olla paikoillaan.

Yhden sanonnan mukaan nuorempana ajattelemme, koska on ensimmäinen kerta kun koemme jotain. Vanhempana taas ajattelemme, koska on viimeinen kerta jollekin. Isääni katsoessa muistin viimeisen kerran kohtaamisemme olevan lähempänä. Mutta onneksi ei vielä. Jokainen päivä tulisi elää niin kun se olisi viimeinen. Eräänä päivänä tuo on totta. Samalla ajatuksella olisi hyvä kohdata kaikki ihmiset. Tuo auttaisi varmasti saamaan merkityksellisempiä kohtaamisia. Elämään hetkessä.

Suhteeni isääni ei ollut helppo. Vasta viitisen vuotta sitten pystyin sanomaan rakastavani häntä. Vanhempana oleminen on auttanut minua ymmärtämään vanhempiani. Millaisista lähtökohdista he onnistuvat kuitenkin rakentamaan kodin meille kuudelle lapselle. Ymmärrän, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Vaikka en kaikkea hyväksyisikään.

Kun olen kuullut, millaista muiden lapsuus on ollut, olen oppinut arvostamaan omaa perhettäni. Kiitos vanhemmilleni sekä myös sisaruksilleni. Olette minulle rakkaita.