Kohtaamisia ja jäähyväiset

 

Eilen tuli täyteen kaksi viikkoa siitä, kun aloitin kulkemaan junalla töihin. En ollut ihan varma, miltä todella tuntuisi vaihtaa viiden kilometrin työmatka viiteenkymmeneen kilometriin. Matkan kulkemiseen lisäisi työaikaani kaksi tuntia joka päivälle. Toisaalta ajattelin, että matkan kulkemisessa olen muiden ihmisten ympäröimänä.

Tämän viikon junamatkustukset toivatkin mukavia tapahtumia. Maanantai aamuna Tapiolan asemalla jostain syystä käännyin katsomaan taakseni. Siellä minua katsoi silmiin pitkäkarvainen koira. Katsoimme toisiamme hetken, ja lähdimme kulkemaan toisiamme kohden. Koiran emäntä nauroi, ja sanoi että tuo oli molemmin puoleista rakkautta ensisilmäyksellä. Tuo kohtaaminen piristi aamuani. Tuon kohtaamisen jälkeen on aamuihin tullut pieni lisäpiriste odotuksesta, josko tapaisimme uudestaan.

Iltapäivällä kotimatkalla vieressäni istui eläkeläisrouva. Alun perin hän oli kotoisin varsinaissuomesta.  Tuo puolen tunnin junamatka tuntui menevän hujauksessa, kun juttelimme ihan mitä mieleen tuli.

Torstain paluumatkalla oli junavuoroja Tikkurilan ja Helsingin välillä oli peruttu. Asemalaiturilla oli ikäiseni mies, joka oli liekeissä siitä, että sai kailottaa kovaan ääneen kaikki ikävät asiat, mitä junat oli hänelle aiheuttaneet. Vaikka puhe olikin negatiivissävytteestä, hän vaikutti tavallaan iloiselta. Ehkä elämän epäkohdat antavat hänelle sisältöä enemmän kun ilot.

Kun junani viimein saapui, oli se täynnä ihmisiä. Joudun jäämään seisoimaan lähelle ovea. Ihan oven vieressä olikin vahvasti juopunut melko varmaan pappi. Tuon papin ammatin päättelin hänen esittämästään yhden miehen show’sta. Milloin hän lauleskeli aarioita heittäen lopussa, kuka teoksen oli säveltänyt ja sanoittanut. Välillä tuli taas saarnastuolimonologia isälapsi suhteesta. Siinä vaiheessa, kun hän oli kertonut olevansa menossa Riihimäelle ajattelin että mitähän tässä käy. Emme olleet edes Keravalla ja minun piti purra huuleeni, että en olisi ratkennut tuon tragikoomisen esityksen vuoksi hervottomaan nauruun. Huomasin, että vieressäni olleella naisella oli sama haaste. Hän sanoi minulle hiljaa, että tätäkö pitäisi jaksaa kuunnella koko matka. Show’n vetäjä taisi kuulla sen, koska hän hiljeni. Vähänajan päästä hän meni ohitsemme viihdyttämän varmaan jonkun toisen vaunun väkeä.

Kun juna tyhjeni, istuin tuon Tiinaksi esittäneeksi naisen vieressä jutellen. Tavallaan pitäisi kiittää VR:ää sekä juopunutta, että tapahtumat saivat meidät yhteen ja keskustelemaan.

On jännä, miten elämä tuo eteen tuttavuuksia. Osan kanssa vietämme vaan hetken, toisten kanssa pidempään.

Tänä aamuna päättyy koiramme Elin elämä täällä fyysisessä maailmassa. Elin fyysinen kunto on heikentynyt, niin on aika jättää jäähyväiset hänelle eläinlääkärissä yhdeksältä. Hän oli osa perhettämme kahdentoistavuoden ajan. Oma elämäni siinä mielessä helpottuu, että en tarvitse huolehtia siitä enää. Tosin menetän myös kauan seuranani olleen laumani jäsenen. Kun Beau poistui täältä Helmikuussa, minä olin Elin ”lauma”.

Hänen reagointi ympäröivään maailmaan väheni paljon kevään jälkeen. Aiemmin niin iloisesta ja energisestä koirasta näen vaan välähdyksiä entisestä. On aika päästää hänet lepoon.

Ajattelen niin, että elämme niin pitkään, kun joku meidät muistaa. Säilyyhän Eli mielessäni niin pitkään kun elän. Kuinkahan moni koira Kansasin takamailta päätyy lentokoneeseen ja pohjolan perukoille. Elillä riittää kerrottavaa koirien tuonpuoleisessa. Viittasin Eliin tarkoituksella hän pronominilla. Tuo siksi, että elävät ansaitsevat eri aseman kun elottomat.

Tuo sana jäähyväiset on hyvä. Jää Hyvästi. Muistetaan hyvät hetket. Koska niitä on paljon. Ne myös kaunistavat maailmamme.

Jää hyvästi Eli. Sinut muistetaan pitkään.