Korvapuustintuoksuinen isä

 Tänä viikonloppuna vanhempi poikani on äitinsä luona. Samaan aikaan nuorempi poikani oli kaverillaan yökylässä. Poikien poissaolon olen tuntenut sekä kuullut hiljaisuutena kodissamme.

Eilen purimme naapurini kanssa pois talojemme välisen lahonneen lauta-aidan. Purkuun ja poisvientiin meni aikaa pari tuntia. Tuo purku on ollut työlistalla jo muutaman vuoden jääden tähän asti tekemättä. Usein tuntuu, että aloittaminen on vaikein asia tekemisessä. Kun pääsen työn alkuun, huomaan usein työnteon olevan mukavaa. Varsinkin, kun sitä tekee samaan aikaan jonkun toisen kanssa. Samalla voi myös jutella, mitä mielessä liikkuu.

Tänään aamulla tein korvapuusteja. Eräs ystäväni sanoikin minun olevan korvapuustintuoksuinen isä. Korvapuustien tekeminen on ollut minun ja poikien yhteinen homma jo yli kymmenen vuoden ajalta. Niiden tuoksu tuo minulle mieleen lapsuuden. Samoin kädenlämpöinen taikina  on korvike toisen ihmisen ihon kosketukselle.

Elämässäni en aina huomaa, sitä mitä minulla on. Osan aisoita huomaan, kun olen ne menettänyt. Toisen ihmisen läheisyys henkisesti että fyysisesti on iso voimavara. Se tuo turvallisuuden tunnetta samalla poistaen stressiä. Streissiä siitä, että kaikesta pitäisi selvitä yksin. Tunne, että kaikesta on selvittävä yksin, on kuluttavaa. Onneksi en ihan oikeasti oli kokoajan yksin. Minulla on ystäviä ja perhettä, joille avautua.

Korvapuustipäivänä niiden syömisen lisäksi minua ilahduttaa niiden jakaminen naapureidemme kanssa.  Toisen naapurimme vaimo luuli viemiämme korvapuusteja exäni tekemäksi. Jostain syystä, en halunnut korjata tuota virheolettamusta ennenkuin kerroin heille erostamme. Enimmäiseksi hän sanoi jäävänsä kaipaamaan noita korvapuusteja. Tunnuistin silloin, että ne olivat olleet aina minun ja poikieni tekemiä. Ehkä en ollut vielä aiemmin valmis ottamaan tuota korvapuustintuoksuisen isän titteliä omakseni.