Matkalla eksymään

Tämä viikko on ollut melkoista tunteiden vuoristortaa. Hetkellisesti tuntuu ihan rauhalliselta kunnes joku tapahtuma tuo kyyneleet silmiini.

Tapasin sattumalta exäni kaupassa eilen. Ensiksi tuntui, että oli mukava nähdä hänet. Sitten taas tuli epävarmuutta ja pelkoa siitä mitä tuo kohtaaminen tuo. Eikä muutamista vaihtamista sanoistamme ainakaan hukunut myötätunto toista kohtaan. Ainakaan minun puoletani. 

Illan aikana aloin siivoamaan ja keräämään exäni tavaroita pois paikoista, joissa usein vietän aikaa. Niiden laittaminen laatikoihin oli tunteikasta. Silmäni kostuivat. Tavaroiden piilottaminen laatikoihin sai kaiken tuntumaan niin lopulliselta. Kun keräsin ne  exäni tavarat, jotka olivat häririnneet minua aiemmin, nostin yös katseeni seinille. Oikeastaan suurin osa talomme sisällä olevista tavaroista on tavalla tai toisella hänen. Tämä koti oli hänen perheellemme muovaama turvapaikka. Totesin, että en voi millään poistaa kaikkea hänen vaikutustaan ympäriltäni. Hänen muisto on kuin hänen vanha koira, joka kuoli 12 vuotta sitten mutta edelleenkin löydämme hänen karvojaan mitä ihmeellisimmistä paikoista. Tosin vuosi vuodelta vähemmän ja vähemmän.

Koska häntä ei voi poistaa ympäriltäni joidun oppimaan elämään hänestä muistuttavien asioiden kanssa. Mutta mitä haluan muistaa? Katkeruuden ja vihan joihin jotkut tapahtumat johtivat? Tuo varmasti auttaisi kasvamaan kauemmaksi hänestä henkisesti. En kuitenkaan voi poistaa kaikkea hänestä muistuttavaa jäisin helposti itseni tuhoavaan katkeruuden vankilaan. Ehkä parempi olisikin olla myötätuntoinen ja toivoa hänelle hyvää tulevaisuutta. Toivoa, että hän selviää ja pärjää. Koska sitä hänelle todella toivonkin sisimmässäni kun päästän vihani pois mielestäni. Myötätuntoa antamalla saan samalla myötätuntoa itsekkin. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin kuin peilejä. Minun ei kannata heijastaa itseni varjopuolia muihin ihmisiin.

Keskittymällä pelkoihin, yritän saada tunteen, että voin hallita elämääni. Pelon taustalla on usein vihaa sekä katkeruutta. Vihan takana on surua, jota en ole voinut kohdata. Surua menetyksistä. Surua yksinäisyydestä. Ennenkaikkea surua elämän arvaamattomuudesta. Siitä, että pysyvä asia on vaan muutos. Mikään näistä ei auta voimaan paremmin. Ainakaan pitkällä aikavälillä.

Elämän turvattomuuden tunteeseen parempi apu olisi saada itseni uskomaan, että olen turvassa juuri nyt. Elämä on niin hyvin kun se voi nyt olla. Näiden myrskyjen ja hetkittäisten valonpilkahdusten keskellä. Kuitenkin matkalla parempaan. Siksi oikealla tiellä. Matkalla eksymään.