Avioero

Kerroimme pojillemme Tiistaina, että puolisoni muuttaa pois ja perheemme ei ole enää samanlainen kuin ennen. 

Minullekkin tuo ero on kova paikka. Kirjoitin viestin, jossa kiitin kaikista näistä 22. vuodesta.

Luulin että olisin voinut järkeillä tunteeni eron keskellä kuntoon. Epäonnistuin. Ennen olisin alkanut tekemään paljon töitä, että en olisi jaksanut tuntea mitään. Ymmärrän nyt, että tuo vaan pahentaa tilannetta. Sinä päivänä, kun voimani olisivat loppuneet, kaikki olisi romahtanut. Olisin sairastunut vahvuuteeni. Heikkona voin näyttää, mitä tunnen ja siksi se on vahvuus. Tuon olen oppinut romahduksen läpikäyneenä kolmevuotta sitten.

Olen päättänyt antaa itkun tulla kun on sen aika. Tiedän sen nopeuttavan paranemista. Ymmärrän etsiä erostakin hyvää. Vaikka nyt sattuukin ja yritän jaksaa uskoa, että ero on hyvä meille kaikille. Ex-puolisoni voi elää vapaammin opiskeluaikaa, kuten nuorena. Minun ei tarvitse kantaa vastuuta ja huolta hänestä samalla tavalla kuin ennen. Uskon kuitenkin, että hänellä on aina oma paikkansa sydämmessäni. Toivon, että voimme olla ystäviä. Silloin myös ne arvet jotka olemme tehneet toisillemme eivät toivottavasti oireile niin paljon kun liittomme aikana.

Toivon, että kumpikin tahollaan voi olla myös paremmin läsnä pojillemme.

Mitä tekisin toisin? Muistaisin osoittaa rakkauteni tekojen lisäksi sanoin. Sanoisin olevani täällä häntä varten. Auttaisin kukoistamaan ja tukisin rakastani siinä mikä saa hänet tuntemaan olevansa elossa. Iloitsisin hänen iloaan ja jakaisin surut. Hyväksymällä hänet kaikkine puutteineen yrittämättä muuttaa häntä. Ennenkaikkea en olisi välipitämätön häntä kohtaan. Olisin läsnä.

Pystyisinkö tekemään tuon käytännössä? En varmastikaan onnistu jokapäivä. Rakkautta tarvitaan eniten silloin kun sitä vähiten ansaitsemme. Silloin kun epäonnistun, toivon että minua ei hylätä. Enkä minä hylkäisi rakastani. 

Miksi erosin exästäni? Luottamuksen puute esti uskomasta mitä minulle sanottiin. Epäterve itsetuntoni ei kestänyt kolhuja jotka sain. Etäännyimme toisistamme ja muut tulivat väliimme. Vetäydyin kuoreeni, kuin koin olevani uhattu. Vaikka uhkaan ei olisikaan ollut syytä. Pelkäsin hylkäämistä niin paljon, että hylkäsin siksi puolisoni ennenkuin hän olisi tehnyt sen.

Näyttelen uhmakkaan vahvaa, että kukaan ei huomaisi miten palasina ja heikko olen. Osoittamalla heikkouteni ja itkemällä, voisin saada sitä mitä tarvitsen. Rakkautta.

Useasti emme löytäneet tapaa keskustella rakentavasti. Niin että olisin kuunnellut häntä myötätuntoisesti. Enkä vaan miettinnyt mitä itse tunsin ja kuinka vastata kokemaani hyökkäykseen. Enkä myöskään olisi saanut käyttää saamaani tietoa häntä vastaan. Koska tuo esti avoimuuden. Sanani olisi pitänyt olla lempeämpiä ja ymmärtää koska olla hiljaa.

Kun jatkan tästä eteenpäin, en jatka tyhjänpäältä. Minua seuraa kokemukseni sekä halu muuttaa itseäni noiden tapahtumien opetusten viisastamana. Toisaalta muka seuraa myös pelko siitä että epäonnistun taas uusissa suhteissanikin. Olisiko vaan viisaampi olla yksin?

Uudessa suhteessa pitäisi uskaltaa olla rehellisiä ja avoimia. Myötätuntoisia toisiaan kohtaan.  Vaikeissa asioissa olisi hyvä ottaa aikaa ja miettiä, mitä sanoa. Kirjoittaa ajatukset ylös niin että ne osaa laittaa oikeaan muotoon,  että toinen ymmärtää ne tarkoitetulla tavalla.

Elämä jatkuu kuitenkin.